Vanhemman menettäminen sattuu, joten älä sano, että elämä jatkuu

Hel 24, 2019

Kun kuuntelin puhelimessa teho-osaston pahaenteisiä ääniä ja tiesin, että isäni on kuolemaisillaan, uskoin, että elin vaikeimpia hetkiä. Olin valmistaunut tilanteeseen mielessäni ja sydämessäni jo kuukausia. Yhdeksän kuukautta aikaisemmin olimme saaneet tietää, että isälläni oli ruokatorven syöpä. Seurasi kemoterapia, sairaalajaksoja, lääkärikäyntejä, huolta ja sydänsärkyä. Tiesimme, että edessä on väistämätön. Tiesimme, että syöpä veisi meiltä rakastavan isän ja isoisän.

Tiesimme hänen olevan kuolemaisillaan. Olimme valmistautuneet saattamaan hänet viimeiseen lepoon.

En ollut lähellä, kun sairaanhoitaja kertoi minulle puhelimessa, että isäni oli kuollut. Olin yli 3000 kilometrin päässä. Hengähdin helpotuksesta, kun kuulin, ettei isäni tarvinnut enää kärsiä. Hän oli viimein saanut rauhan.

Suremiseni oli kuitenkin vasta alkanut. Olen sittemmin kokenut paljon kipua ja sydänsurua mutta myös ihania hetkiä. Erilaiset vaiheet tulevat ja menevät.

Ei ehkä arvaisi, että isäni kuolemasta on yli viisi vuotta aikaa. Ei kuitenkaan kulu päivääkään ilman, että ajattelisin ja surisin häntä. Hän on päivittäin mielessäni. Huomaan usein haluavani jutella hänen kanssaan, esimerkiksi kertoa, miten olen menestynyt urallani, tai hehkuttaa tyttäreni hienoa arvosanaa koulussa. Sitten tajuan, etten pystykään.

Ei, en ole päässyt menetyksestäni yli. En ikinä pääse siitä yli.

Olen kiitollinen.

Jotkut kutsuvat surua "prosessiksi" tai sanovat, että surussa on vaiheita. Olen eri mieltä. Molemmat ilmaukset antavat ymmärtää, että suru loppuu joskus, mikä ei ole totta.

Sellaista hetkeä ei tule, että ilahtuisi: "Jes! Tänään olen surrut suruni valmiiksi.”

Sureminen ei toimi niin.

En ole lähiaikoina toipumassa surusta. Toivoisin, että ihmiset lakkaisivat sanomasta, että elämä jatkuu.

Isäni poismeno on myös opettanut minulle asioita. Osaan kohdella paremmin ystäviäni, jotka ovat kokeneet menetyksiä. Olen tajunnut, että paljon kukkia menee hautajaisten jälkeen roskiin, joten vien surijalle mieluummin pullon viiniä.

Olen tarjoutunut auttamaan surijaa käytännön asioiden hoitamisessa. Minusta on tullut empaattisempi.

Olen myös ystävällisempi ihmisille, joita en tunne. Jos kassa ei palvele minua aurinkoisesti, ajattelen, että heillä saattaa olla huono päivä. Muistan, kun sain kaupassa paniikkikohtauksen ja jouduin jättämään ostokseni ostamatta. Kukaan ei tiedä, minkälaisia vaikeuksia toisella ihmisellä on. Olen oppinut, että kannattaa aina olla ystävällinen.

En kysy äitinsä menettäneeltä tuttavalta, mitä kuuluu. Siihen on vaikea vastata. Sen sijaan sanon hänelle, että kuolema on syvältä. Olisin halunnut kuulla saman, kun isäni kuoli. Hänen kuolemansa on tehnyt minusta suorapuheisemman.

En sano surevalle ihmiselle, että "hän on nyt paremmassa paikassa" tai että "se oli Jumalan tahto". Joskus on parasta, että on vain hiljaa ja läsnä.

Yksinkertaiset pienet asiat, esimerkiksi ostoksilla käyminen tai lapsen hakeminen koulusta, on paras tapa auttaa. Suru on opettanut minulle, että sanat eivät aina auta – teot auttavat.

Olen menettänyt toisen vanhemmistani, kuten moni muu. Me jatkamme eteenpäin ja yritämme pärjätä surun kanssa, joka ei häviä niin nopeasti kuin ihmiset haluaisivat uskoa.

Kuunnelkaa siis pyyntöni. Älkää toistelko minulle, että elämä jatkuu, kyllä se siitä. En ole päässyt surustani yli enkä edes halua.

Mitä ajatuksia kirjoitus herätti? Kuoleman kohtaaminen on rankkaa. Kerro mietteitäsi kommenttikentässä. Jaa kirjoitus perheellesi ja ystävillesi, jotka voisivat haluta sen.